Otan työpöydän laatikostani vaaleanpunaisen ruokalipun.
OLEN SYÖMÄSSÄ -lappunen oveen repsottamaan.

"Saisinko tulla juttelemaan?"

Nyt? Just nyt?

Jutellaan. Kyselen. Hän kertoo. Kuivaa kyyneleen poskeltaan. Katsoo silmiin. Katson takaisin.

Vahva nuori.
Täytyy vain edetä ylämäessä.
Siihen hän tarvitsee apua.

Hän haluaa apua.
Varataan yhdessä aika paremmalle auttajalle.

Säälittää.
Hänellä on oikeasti huoli. Monta huolta. Monta aitoa huolta.

Mutta hän selviää. Olen siitä varma.

Halaan häntä.
Fysiikan tunti alkamassa.

Lyllerrän rappuset ylös.
Tuoksuu kala.
Lohikeiton kanssa ruisleipää.
Jälkiruoaksi hedelmä.
4,20€

Oppilaita. Opettajia.
Keittäjiä.
Ja yksi terveydenhoitaja. Ja yksi kuraattori. Ja yksi koulupsykologi. Ja yksi vahtimestari.

En edes tiedä virallista ruokataukoni pituutta. Onkohan se 22minuuttia? Vai 30 minuuttia?

Syön. Juttelen. Syön. Juttelen.

Takaisin työhuoneeseen.
Otan repsottavan lapun ovesta.

Laitanko kauppiaanakin ulko-oveen lappusen: OLEN SYÖMÄSSÄ?